Minulle on aina ollut selvää, että oppilaat ovat työni suurin ilonaihe ja syy, miksi haluan vuodesta toiseen pinkaista töihin. Varsinkin yläkouluikäiset saavat minussa pintaan koko tunneskaalani ja tunnen eläväni.

Aina välillä erehdyn luulemaan, että olen jo kaiken nähnyt ja kokenut. Mutta sitten, kesken normitunnin se taas tapahtuu, opin ja koen uutta.

Virheistä oppii ja harvaa asiaa ei saa jotenkin korjattua.

Viime viikolla opettelimme hiivataikinan saloja. Olin taaskin neuvonut, että taikina laitetaan kulhossa tiskialtaaseen kuumaan veteen kohoamaan – korostan kulhossa. Kerran eräs oppilas tiputti taikinan tiskialtaaseen. Kerran eräs oppilas laittoi kuuman veden kulhoon taikinan kanssa ja kulhon tiskialtaaseen. Että meillä oli hauskaa. Oppilas kerkesi nanosekunnin säikähtää, mutta kun hän huomasi, ettei mitään kamalaa ollut kerennyt tapahtua, hänkin nauroi muiden mukana. Olen aivan varma, että kaikki siinä ryhmässä oppivat sen tärkeimmän: virheistä oppii ja harvaa asiaa ei saa jotenkin korjattua.

On myös toisenlaisia tapoja suhtautua työhön. Kuulin kerran, kun eräs kollega sanoi, että tämä työ olisi ihan huippua, jos oppilaita ei olisi. Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Mieleeni tuli eräs tyttö, joka janosi tietoa. Hän ei ollut kiinnostunut muista ihmisistä eikä nauttinut sosiaalisista tilanteista. Hänelle tämän opettajan tunnit olivat viikon kohokohta, ja itsestään selvää oli, ettei hän aikoinaan valinnut kotitaloutta. Minkä geenitutkijan me hänestä vielä saamme.

Koulu, niin kuin elämäkin, on pullollaan erilaisia ihmisiä. Siksi on tärkeää, että opettajan huoneesta löytyy ne kaikki variaatiot. Onneksi en kuitenkaan koskaan ole törmännyt opettajaan, joka ei voi edes sietää oppilaita. Sellaiset ihmiset eivät onneksi hakeudu tälle alalle.

Vaikka oppilaat ovat työni ilonaihe, he ovat myös sen suurin surunaihe. Liian usein nykyään on tilanteita, joissa tekisi mitä vaan, jos voisi helpottaa oppilaan elämäntilannetta. Monta kertaa ainoa, mitä voi tehdä, on olla olemassa, tavoitettavissa, läsnä, aikuisena. Ei ole kahta sanaa, onko opettajan työllä merkitystä – jokaisella opettajalla on ainakin yksi vastinpari oppilaissa, joka kaipaa juuri tämän opettajan hyväksyvää katsetta.

Kirjoittaja Satu Tammela-Salopelto on Imatran Seudun kotitalousopettajat ry:n puheenjohtaja.